Otsikko kertoo mistä on kyse, joten jos et halua lukea melko masentavaa postausta niin skippaa yli.
Iskipä tässä mieleen mitä mä tein vuosi sitten. No, täältä voi lukea. Tein elämäni vaikeinta päätöstä. Ja nyt mulla on ehkä edessä sama tilanne, joskin vieläkin kauheampi, tämä tuntuu niin paljon paljon paljon epäreilummalta. En mä todellakaan vielä mitään päätöstä aio tehdä, mutta mun on pakko myöntää ajatus kolmannesta leikkauksesta, paranemisajasta ja epävarmasta tulevaisuudesta kahdella operoidulla jalalla tuntuu ihan järkyttävän kamalalta... Mitä jos sen jalat eivät kestäkään kaikkien leikkauksien jälkeen, mitä jos kaikki tämä kärsimys onkin ollut täysin turhaa?
Kulunut vuosi on ollut kaikenkaikkiaan aika hirveä. Pienet valopilkut kuten ylioppilaaksi valmistuminen ja Hillan saaminen ovat jääneet tehokkaasti näiden huonompien asioiden alle. Luen uudestaan ja uudestaan alkupään blogipostauksia, jolloin Hilla oli vielä terve, ja olen suorastaan kateellinen meidän silloiselle tilanteelle. Pienestä pennusta loistaa kaikkien videoiden ja kuvien välityksellä suuri elämänhalu ja -ilo, mun ajatuksistani välittyy onnellisuus ja innostus tulevaa kohtaan. Nyt pienestä pennustani on kasvanut nuori koira, jonka pääkoppa alkaa selvästi hajota. Ulkoilu on jatkuvaa kiskomista, säpsähtelyä ja hepulointia, sisällä se joko nukkuu tai leikkii täysin ylikierroksilla. Aivotyöskentely auttaa hetkellisesti, mutta tunnin parin päästä sekin väsymys on jo nukuttu pois ja sama kierre jatkuu. Mä olen todella väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen, välillä jopa ajattelen ettei musta ole koiran omistajaksi. Ja tämä välittyy kyllä myös tänne asti...
En mä tosiaankaan tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tilanteen. Hilla oli ja on yhä mun unelmieni täyttymys, täydellisistä täydellisin pieni whippettyttö, ja sitten käy näin. Kaksi jalkaleikkausta takana, yksi kenties yhä edessä. Puoli vuotta juoksematonta aikaa takana, ja vielä ainakin kaksi kuukautta edessä, rodulla, joka on tehty juoksemaan. Mä tunnen oloni suorastaan kiduttajaksi, tämä on niiiiin epäreilua Hillaa kohtaan. Jos Paavolla olisi ollut sama tilanne niin olisin todennäköisesti päätynyt lopettamaan sen viimeistään tässä kohtaa, ellen jo aiemminkin. Mutta nyt... Hilla on vasta 9 kuukautta vanha, parhaimmillaan sillä on vielä yli 10 vuotta elämää jäljellä, ellei enemmänkin. Ja mä olen itsekäs enkä halua luopua unelmastani. Mutta koska tilanne oikein menee liian pitkälle, koska mä huomaan että olisi pitänyt luovuttaa aikoja sitten? Mun moraalikäsitykset ovat paukkuneet jo moneen otteeseen, olen aina ollut sitä mieltä ettei eläimestä saa pitää itsekkäästi kiinni kun se kärsii. Niin vaan ajatukset muuttuvat... Mutta onko se oikeutettua, Hillan kustannuksella?
Pakko on myöntää, että mun jaksaminen on ihan lopussa. En vaan kykene ja olen laittanut turhankin paljon Hillan hoidosta Janin niskoille. Mun pinna on kireällä, elän jatkuvassa stressissä ja luopumisen pelossa. Tilanne oli jo muutaman viikon ajan paljon parempi, mutta ne pari minuuttia kontrollikäynnin aikana käänsivät tilanteen taas takaisin entiseen. Mä vaan yritän pitää mielessä että tämä ei ole niiiiiin vakava juttu kuin esimerkiksi ristari oli, sinänsä varmaankin simppelillä leikkauksella hoidettava. Yksinään ei olisi kysymystäkään ettenkö leikkauttaisi Hillaa. Mutta kahden erittäin vaativan ja pitkähoitoisen leikkauksen jälkeen tilanne on eri.
Luojan kiitos mulla on edessä hengähdystauko: lähden 12.3. maapallon toiselle puolelle, Uuteen-Seelantiin, reiluksi kolmeksi viikoksi. Siellä mä varmasti saan täysin muuta ajateltavaa ja etäisyyttä koko tilanteeseen, toivottavasti tulen takaisin astetta viisaampana ja rentoutuneena. Hilla on tämän ajan Janin hyvässä "hoidossa" (eli normaalielämää, ja Jani kyllä ansaitsee kunniamerkin ja loman itsekin sen jälkeen), kuntoutusta jatketaan tuon ajan ihan normaalisti.
Summa summarum, vielä en ole missään nimessä luovuttamassa vaan eletään päivä kerrallaan ja seurataan tilannetta. Oli vain pakko purkaa tilannetta jonnekin, olo on nyt jo asteen kevyempi. Otan koko tilanteen ehkä turhan raskaasti, mutta minkäs pessimisti luonteelleen mahtaa... Kyllä se tästä. :)
4 kommenttia:
voi teitä :( ♥
*voimahali* Kun pystyisikin jotenkin teitä auttamaan. Tosi hyvä, että pääset lomalle, olet sen todellakin ansainnut ja luulen, että tekee tosiaan hirmu hyvää päästä hetkeeksi etäämmälle tilanteesta, saa vähän selkeyttä ajatuksiinsa - ainakin toivon mukaan.
Ja vuodatuksia vartenhan nää blogit on, ei tänne pelkästään hyviä asioita olekaan tarkoitus kirjoittaa. Sitä paitsi, kirjoittamalla ja nimenomaan vuodattamalla tulee yleensä parempi olo joten anna mennä vaan, kyllä me kuunnellaan!
Itekkin joskus joutunu vaikeita päätöksiä eläinten suhteen tekemään ja nyt nään (kolmen ja kahden vuoden jälkeen), että ne oli oikeita. Vielä toisesta päätöksestä aina välillä soimaan itteäni, että teinkö liian aikaisen ratkaisun ku kodin vaihtajana miulle tulleen koiran lopetin pahan eroahdistuksen takia (koirallahan ei pitänyt mitään ongelmia olla).
Ite olen kanssa purkautunut omaan blogiini (vauhtila) meidän perheen ja Pepin tilanteesta. Tällä hetkellä, kun Peppi on juoksujensa takia toisaalla hoidossa ja meillä on kolme jätkää kotosalla niin miulla oikeesti hermo lepää. :) Kolme koiraa menee ihan hyvin ja lenkityskin onnistuu, jos ne vain ovat hyvä hermoisia. Peppi kun lähti pari viikkoa sitten hoitoon niin olin aika lähellä luovuttaa sen osalta jo ja sanoa, että etitään sille uusi koti. Nyt pelottaa suoraan sanottuna Pepin kotiin tulo, että meneekö meillä asiat siihen samaan mitä se oli ennen hoitoon lähtöä ja meneekö miulla sen kanssa täysin hermot. Kuitenkin hoidossa menee yllättävän hyvin. Siellä onkin kaverina sellainen koira, joka näyttää Pepille rajat. Meillä sellaista koiraa ei ole.
Toivottavasti osaat nauttia lomastasi etkä tunne syyllisyyttä siitä. :) Hyvä on aina välillä ottaa asioihin etäisyyttä niin näkee mitä itse jaksaa vielä tehdä. Miu oon vain sitä mieltä ettei eläimen omistaminen pidä olla liian pakko pullaa. Tarkoitan lähinnä sitä, että ei eläimenkään ole hyvä olla ihmisen kanssa joka on stressaantunut ja kireä ja vaan äksyilee.
Meidän ihmisten on ajateltava myös eläimen parasta. Joskus vaan se oikeat päätökset ovat niitä kaikkein raskaimpia. Itse sen kuitenkin lopulta tietää, mikä on se oikea päätös. Itse tietää oman koiran ja omat rajat. Jaksamisia! :)
-Anne-
Kiitos kaikille :)
Anne: Eipä teilläkään helppo tilanne ole :(. Mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että jos koirasta näkee että se olisi ehkä onnellisempi muualla niin ei kodinvaihdosta ole mitään haittaa kuin korkeintaan ihmisille itselleen, toki sillä oletuksella että uusi koti hoitaa koiran vähintään yhtä hyvin kuin vanha. Paavohan tuli mulle kodinvaihtajana, jo useampi koti takana, ja muutama kuukausi sen kotiutumisessa kesti mutta sitten se elikin loppuelämänsä mulla toivottavasti onnellisena. :)
Täytyy käydä kurkkimassa teidän blogiin, kiitos kommentista, herätti ajatuksia! Ja tsemppiä teille myös!
Lähetä kommentti